Ajatusvirtaa elämästä

Tää aihe tuli mulle mieleen kun nyt on kauheasti puhuttu narsismista ja sen monista muodoista, miten se vaikuttaa parisuhteessa jne. Meidät lapset jotka sen ikeessä ollaan kasvettu on unohdettu näissä uutisissa täysin. Joko toimittajalla ei ole harmainta käryäkään miten se meihin on vaikuttanut tai sit ei vaan kiinnostusta asiaan.

Nyt mä kerron miten se on vaikuttanut muhun ja ympäristöön.

Elikkä lähtökohta: Isä joka on alkoholisoitunut duunari, väkivaltainen fyysisesti humalassa, mutta kuitenkin täysi narsisti. Äiti, elänyt tässä tilanteessa koko aikuisuutensa, ahdistunut, masentunut, ei tiedä mitä tehdä. Lapset, jokainen reagoinut omalla tavallaan.

Ei meidän kodista ulospäin huomannut mitään mikä siellä raivosi, ihmiset jotka tiesivät, sivuuttivat sen asian. Muut, eivät kuunnelleet kun apua huudettiin. Miksipä ei, olihan perheen pää arvostettu henkilö yhteisössä, pidetty mies kylillä josta tiedettiin et kyllä viina maistuu ja hauskaa juomaseuraa, naisetkin maistu aina reissuilla ja mikäs siinä, suomalaismiehen unelmaa. Eihän tämä karismaattinen henkilö mitenkään voi olla paha sisältään, viisas ja mitä kaikkea.

Todellisuus.

Mä olin alle viisivuotias kun kuulin ekan kerran lauseen ”mä juon koska sä oot tyttö, isin alkoholismi johtuu siitä ettet oo poika vaan huora”. Mun veljelle tätä iskostettiin, mutta myös sitä kuinka huono hän miehenä ja eikä tuu pärjäämään.
Eli ihan perussettiä. Fine. Meidät kasvatettiin toisiamme vastaan, äitiä vastaan. Me opittiin manipuloimaan ihmisiä, vetelemään oikeista naruista saadaksemme jotain mitä haluttiin, kodin ulkopuolella. Tosin mä en ollut tässä niin hyvä kuin vanhemmat sisarukset, koska olin itsekin liian naiivi ja hyväuskoinen, opin vanhemmiten mutten halunnut käyttää tätä ”jaloa taitoa”.

Mitä tää kaikki käytännössä tarkoittaa? Meidän itsetunnot lyötiin lapsesta lähtien maahan. Meidät haukuttiin isän puolelta, isä sai meidät lapset riitelemään keskenään aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain sirkushuvia, varsinkin mun ja veljen välillä. Meidän äiti lähti tähän osittain mukaan, varmasti manipuloituna ja siinä itsehäpeässä, enemmän mun kohdalle kuin veljen. Me ei oltu perhe, me oltiin taistelutanner siitä kenellä on kovin tahto. Isä heitti tahtia ja me muut mentiin kuin marionetti-nuket hänen tanssinsa mukaan.

Noh, me kasvettiin lapsuudesta, tuli teini-ikä ja tällöin ”isän opit” ottivat valtaa. Mä taistelin sitä vastaan koska en halunnut suostua siihen. Mun veli loisti koulussa maineellaan ja käytöksellään, mä tein osan hänen kotitehtävistä. Hän pääsi helpolla koska teki niinkuin isältä oli oppinut: ”sano mitä toinen haluaa kuulla, jotta saat sen mitä haluat”. Meidän välinen sota myös yltyi, isä nautti. Mä en ollut veljeni pikkusisko julkisesti, mä en ollut mitään. Olin roskaa mun veljelle, narsismi oli ottamassa vallan. Ja meidän äiti oli tälle sokea. Mä sain aina huudot asioista mitä en ollut edes tehnyt väärin (ellei telkkarin katsominen sohvalla omassa kodissaan ole kiellettyä, ja se on ok että toinen potkii sut lattialle jne). Mä koitin siis taistella kahta miestä vastaan.

Jolloin mä itse ymmärsin että mä en ikinä halua olla kuin isä. Mä en ikinä halua saada haluamaani helpolla, puhumalla, vaan sillä että mä ANSAITSEN sen. Tottakai mä tiedostan että mussa asuu se pieni opittu narsisti, minkä huomaan aina välillä tulevan esiin, se kun vaan ei kuole sun sisälle, se elää siellä aina.

Se pystytäänkö me esimerkiksi veljen kanssa ikinä puhumaan asioita läpi, on epätodennäköistä. Nyt näyttää onneksi siltä et velikin on tullut järkiinsä tästä opitusta narsismista, ja ainakin yrittää olla se ihminen minkä tunsin noin. 25vuotta sitten. Mutta mä tiedän kuinka vaikeaa siitä keskustelusta tulee jos me ne puhuttais läpi, koska niiden asioiden itselleen myöntäminen ei ole helppoa. Se ei ole ollut mullekaan helppoa myöntää ite itelleni mitä olen tehnyt että selviydyn kaikesta. Suostuuko oikeasti kukaan näkemään itseään hirviönä mitä ei ikinä halunnut olla, vai sulkeeko mieluummin sen hirviön syvälle sisälleen.
Narsismi vaikuttaa hyvin paljon lapsiin jotka sen ikeessä joutuu elää. Meistä kasvaa joko yhtä kieroja kuin narsisti, tai sitten me ehkä pääsemme jonkinlaiseen ihmisyyden mittaan elämässämme. Se taas riippuu monista tekijöistä.

Mutta tunnistetaanko me narsismi helpommin kuin normaali ihmiset? Mä ainakin voin sanoa että kyllä, jopa liiankin herkästi saattaa tulla jostain sellainen fiilis ”välttele tota ihmistä viimeiseen asti”. Joskus taas käy niin että löydät samanlaisen sielun rinnalles jolla se narsismi on piilevä ominaisuus minkä pystyy laittaa ON/OFF asentoon, mikä toisaalta on huikeeta koska sellaisen ihmisen kanssa on turha pelata mitään peliä. Sen näkee. Sä tunnet. Sä näät milloin toinen on ON:lla ja millon OFF:lla.

Niinkuin sanottua, narsismia on monia tasoja, ja siitä mikä niistä tasoista oikeasti on sun ympäristölle se pahin, en osaa sanoa. Narsistin kanssa tosin oppii selviytymään ja jos on yhtään kiero persoonana niinkuin me oltiin lapsena, oppii sen miten se toimii. Narsistit on helvetin hyviä psykologisessa sodassa, mutta myös uhriutumisessa.

Se miks meillä kotona tilanne kesti niin kauan ku kesti. Isä uhkas äitiä sillä että tappaa ensin meidät lapset, sitten äidin ja sitten itsensä jotta ei joutuisi linnaan. Kun isää saatiin lähellekään pakkohoitoa ensimmäisiä kertoja, hän puhui itsensä pois sieltä, syyttäen mua ja äitiä tilanteesta ja kuinka me ollaan keksitty kaikki, me ollaan hulluja. Mä tiedän miten isä kiemurteli tilanteesta ”kyllähän tuollainen kaunis fiksu nainen ymmärtää kun vaimo on hieman mustasukkainen kun on kauniita naisia kylä täynnä, niin pitää laittaa ihan hulluja huhuja liikkeelle että maine menee” varmasti näillä sanoilla, käheällä äänellä.

Jopa isän ”hoito”, josta tuli sitten kihlattu kun vanhemmat erosi, oli uskonut ihan täysin tarinan siitä kuinka minä olen yrittänyt tappaa isäni syöttämällä hänelle purkillisen nitroja ja kaatamalla viinaa perään. Tilanne meni näin, olin jotain 10-12v. isä tulee tuhannen päissään taas kerran uhkailemaan itsemurhalla kun me ollaan niin paskoja, ottaa nitro-purkkinsa, vetää 0-30 (ikinä ku ei ollu varma millon oli huomiohuoraamista ja millo ”tosissaan”) ja menee pihalle juomaan kossupullon tyhjäks, mä katson hetken vierestä, laitan sen oksentaa, soitan 112, ketään ei tule, raahaan isän sänkyyn. Oli mielenkiintoista ku isä sen reilu 190cm pitkä. Olis ollut tosi helppo tappaakin ku itellä oli kai se 130cm max pituutta….
Mutta isäni päätti että tilanne meni näin, joten hän kruisailematta kertoi sitä kaikille naisilleen keitä tapaili äidin ja isän vielä naimisissa ollessaan.
Tää kihlattu kertoi mulle asian sit täydessä bussissa syyttäen ja huutaen kuinka huono lapsi olen. Noh, saipahan kuulla totuuksia isästä, mitkä pääsi toteaa oikeaksi sit myöhemmin.

Narsismi on tila, jossa sä et voi myöntää olevasi virheellinen ihminen. Tila jossa kaikki muut toimivat väärin ja jonka takia sulla on oikeus tehdä jotain pahaa purkaaksesi sitä ahdistusta mikä sun sisälle tulee. Se on tila jossa sä oikeutat jokaisen pahan sanan ja teon sillä että vaikka keksit sen syyn omasta päästäsi. Tila jossa mustasukkaisuus ja valta ovat valtaosa tunteista mitä tunne. Tila jossa ei ole mitään muuta kuin sun oma maailma, mihin muut ovat änkeytyneet ja saat sen takia kohdella heitä mielesi mukaan. Tila, jossa ymmärrät ihmismieltä niin hyvin että saat mitä haluat näkemättä mitään vaivaan sen haluamasi asian eteen.
Se on tila, jossa tuhoat kaiken tärkeimmän sun elämässäsi.

Sori että tekstistä tuli pitkä ja epäselkeä, asia on vain sellainen mistä voisi kirjoittaa ikuisuuden.

Jokainen meistä on varmasti kärsinyt jossain elämänsä vaiheessa tietynasteisesta masennuksesta. Toiset pahemmasta ja toiset lievemmästä. Nyt oikeastaan haluan avautua omasta kokemuksesta ja siitä taistelusta minkä kävin asian kanssa.

Mun lapsuus ei siis ole ollut mitään kovin herkkua. Mä olin ylipainoinen r-vikainen lapsi, joka oli kovin naiivi ja uskoi lähes kaiken mitä mulle sanottiin totuutena, koska en ymmärtänyt asiaa valehtelu. Mun maailmaani ei mahtunut mikään paha, vaikka sitä oli mun ympärillä hyvin paljon, mä uskoin kaikkeen hyvään.

Tää antoi varmasti hyvän pohjan sille kiusaamiselle mitä sain osakseni jo päiväkodissa, enkä mä edes aina ymmärtänyt että mua kiusattiin. Sitten kun aloin ymmärtämään asiaa, se oli kova paikka mulle, mutta hyväksyin sen ensi alkuun jotta sain kuulua porukkaan. Kiusaaminen oli ihan suoraa sanallista haukkumista, tönimistä ja tavaroiden varastelua ja myös epäsuoraa ”otetaan leikkiin mukamas mukaan mutta ei kuitenkaan” tyyppistä. Jälkimmäinen jäi iän myötä, muuttui tosin urheilussa siihen ettei mua ikinä valittu mihinkään.
Mua kiusattiin myös siitä että olin uskomattoman hyvä koulussa, kukaan tietämättä syytä. Mulla oli joko kaks vaihtoehtoa, keskittyä niin maan ankarasti siihen mitä teen tai olla tekemättä mitään, tästä syystä mä pärjäsin koska mä halusin olla edes jossain hyvä.

Samaan aikaan meillä kotona kärsittiin omaa perhehelvettiä, josta kukaan ei ymmärtänyt koulussa mitään. Jopa mun opettaja oli sitä mieltä että mä valehtelin mitä kotona tapahtu. Niihin aikoihin mä aloinkin oppimaan että kaikki ei oo niinkuin pitäisi olla. Mä luulin että on normaalia kaikille että isä on kännissä koko viikonlopun ja hakkaa meitä. Mä kuvittelin että se on normaalia mennä piiloon ku tää alkaa. Mä luulin että on normaalia katsella ku isä pomppii äidin yöllä pimeässä päällä niin että äiti itkee. Mä luulin että on normaalia pelätä. Mä myös kotona sain kiusaamista vanhemmalta sisarukselta joka ei enää hyväksynytkään mua, mä en ollutkaan enää tervetullut hänen ja hänen kavereidensa touhuihin ja mut kiellettiin koulun alueella. Meidän painit paheni, meni rajummaks ja pahimmillaan ollaan oltu teini-iässä puukkojen kans toistemme kimpussa, mä puolustin itseäni ja toinen hyökkäs päälle. Mä kuvittelin että sekin on normaalia, että sut halutaan tappaa.

Mä yritin harrastaa lapsuudessa kaikkea mahdollista mihin ei kuluisi paljoa rahaa, mä jouduinkin sit lopettaa jumpan kesken (koska jännä kumma, olen läski, en voi taipua sanoi jumpan vetäjä), mä jouduin lopettamaan kuoron kesken (koska vanhemmat tytöt kiusas mua siellä, tai sieltä lähtiessä), ainoa harrastus mikä jäi oli pesäpallo, näitä valmentajia olen kiittänyt monesti että huomasivat, puuttuivat ja lopettivat sen kiusaamisen heti alkuunsa ja antoivat mulle mahdollisuuden ja pesäpallosta tulikin mulle yksi henkireikä elämässä. Mä treenasin kovaa jottai pärjäisin ja olisin sen arvoinen että sain harrastaa. Valitettavasti tää huvi loppu kun meni polvi ja leikkausta odotellessa nivelsiteet meni hyvin usein.

Nyt sit siihen masennukseen, mä en enää yhtään ihmettele miks olen masentunut kun näitä asioita olen läpi käynyt. Jostain kumman syystä mä vaan olen selvinnyt siitä kaikesta.

Teini-iässä kun ekan kerran masennuin, se huomattiin siinä kohtaa kun mä olin jo siinä pisteessä että uskoin et mun on parempi kuolla, ja yritin tappaa itseni. Äidillä tosin oli vaan kumma vaisto ja onnistui omasta tilastaan huolimatta estää mun suunnitelmat kolmeen otteeseen.
Mutta mä muistan siltikin elävästi sen tunteen. Se ei katoa varmaan ikinä.
Se tyhjyys, suru, viha, katkeruus ja pimeys mikä siellä sisällä kasvoi, oli jotain käsittämätöntä. Kun mä pääsin koulusta kotiin, mä en pystynyt usein mitään muuta kuin itkemään tai makaamaan sängyssä tuijottaen kattoa ja miettimään et miten helvetissä mä siihen pisteeseen oon tullut. Mä saatoin tuijottaa puukkoa tunnin ja miettiä mitä kaikkea pahaa mä sillä itselleni pystyn tekemään. Ne painajaiset mitä mä näin, oli aivan järkyttäviä ja mulla alko menemään yöunet. Mä halusin vaan haihtua ja kadota, vajoten siihen pimeyteen mikä mua tuntu huutavan.
Ja joka päivä, mä kiskoin itseni väkisin kouluun. Mä esitin siellä että mulla on kaikki ok, mua ei satuta mikään eikä kukaan. Loin toisen persoonan jotta selviän, yritin taistella sen persoonan avulla vastaan. Mua haukuttiin saatananpalvojaks, ja mitä kaikkea muuta kun aloin tuomaan tätä persoonaa esille. Tän kaiken takia, mulla ei ollut enää sitten voimia keskittyä koulussa opiskeluun, mä vaan olin siellä ja yritin pärjätä.

Jostain syystä mä sain kuitenkin sen päätöksen herätettyä itsessäni että nyt mä nousen, nyt mä muutan elämäni ja aloin jopa seurustelemaan. Se suhde ei tietenkään kestänyt mutta autto mua ylös sieltä kuopasta. Mä aloin rakentamaan itseäni sisältä, pakotin etsimään jotain positiivista elämästä. Ja mä selvisin, en täysin mutta selvisin.

Kun mä masennuin toisen kerran, se iski pahempana näköön. Se tuli puskista ja mä hakeuduin silloin terapiaan. Siellä puhuttiin asioista ja tein järkyttävän määrän testejä kuullakseni että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mulla on ollu syntymästä asti AD/HD mitä ei ole diagnosoitu, ja kun kaiken tän takia masennuin, diagnoosi on tämä. Tän jälkeen käytiin pitkää keskustelua lääkityksestä, ruokavaliosta ja elämäntavoista. En ottanut lääkkeitä, kävin terapian mitä piti ja lopetin kun tuntu taas paremmalta. Mua varoitettiin että kun mä en käsitellyt kaikkea niinkuin piti käsitellä, että se masennus tulee takaisin ja taas pahempana, mutta en uskonut.

Kolmas kerta melkein tuhos mut lopullisesti. Ajoin niihin aikoihin erittäin pahan kolarin ja vielä kuukausia kolarin jälkeen mä mietin et miks mä en kuollut, se olis ollut parempi vaihtoehto kaikille. Hakeuduin taas terapiaan, ja kävin siellä niin kauan kun sain käydä. Käsittelin asioita, puhuin niistä avoimemmin. Ja tässä välissä oli ehtinyt tapahtumaan paljon, hyvää kuin huonoakin. Terapeutin kanssa puhuttiin siitä kuinka mä oon selviytyjä luonne, että mä en osaa luovuttaa koska mulla on joku syy jatkaa. Mä en ikinä tiennyt mikä se on.

Masennus on sairautena ikuinen, se seuraa mua hautaan asti. Vaikka sä voit masennuksen jälkeen paremmin ja oot iloinen, nautit elämästä. Se voi yllättää hyvin äkkiä kun tapahtuu kamalia asioita, varsinkin jos ei ole käsitellyt menneisyyttään kunnolla. Mua on aina ärsyttänyt ihmiset jotka hokee että masennut paranee liikkeelle lähdöllä. Ei, ei se parane sillä. Masennus paranee läheisten tuella ja ymmärryksellä, puhumalla, ajalla ja asioiden käsittelyllä. Toiset tarvitsee lääkkeitä hoitaakseen itseänsä, mä taas koin että mä en halua turruttaa omia tunteita, koska ne vahvistavat mua.

Mä myönnän että mä olen luonut itseni uudelleen ja uudelleen monia kertoa, ja jokainen kerta hieman väärin tai vinoon. Oon luonut itsestäni vahvan ja itsenäisen ihmisen jota ei mukamas mikään satuta, vaikka mun sisällä elää vieläkin se herkkä naiivi lapsi joka lähes kuoli kohdatessaan oikean maailman ja itkee koko ajan maailman rumuutta, mutta mä väitän että se pieni naiivi ihminen mun sisällä on myös onnistunut tuomaan mut tähän asti lapsellisella uskollaan ihmisten hyvyyteen ja siihen et maailma voi olla vielä kaunis paikka elää.

Nyt puhun asiasta joka koskettaa meitä kaikkia, rakkaus.
Sitä löytyy montaa erilaista, jokainen rakastaa tavallaan, mutta kaikkihan miettivät mitä tosirakkaus on?
Me kaikki saamme myös mallia Hollywoodin elokuvista mitä rakkauden pitäisi romanttisimmillaan näyttää, mutta se todellisuus on aina paljon karumpaa.

Itsehän luulin hyvin pitkään että mun ex-kihlattu/avopuoliso olisi ollut se mun elämäni rakkaus. Se mitä me kaks jaettiin, oli kyllä joo ainutlaatuista, mutta jälkeenpäin ajateltuna siinä oli sairaitakin piirteitä.
Nyt kerronkin tarinaa hänestä.

Tän kyseisen ihmisen kanssa oltiin tosi nuoria kun tavattiin, ihastuttiin ja sitten rakastuttiin. Meillä kummallakaan ei tainnut olla mitään kovin selkeää parisuhteen mallia mistä lähteä rakentamaan vakavampaa suhdetta, vaikka sitä molemmat halusi aina silloin tällöin.
Ensimmäisellä yhessäolo kerralla meidän isommaksi ongelmaksi muodostui mun oma mustasukkaisuus ja epävarmuus itsestä. Sen voin myöntää, ja tää toinen osapuoli ruokki sitä tahallaan sen lisäks että häpesi mun kokoa, minkä hän on myöntänyt jälkikäteen. Me oltiin niin sairaalla tiellä silloin, että oli parempi viheltää peli poikki.
Toisella kertaa kaikki oli toisin, taas hetken aikaa. Sitten tulikin väliin armeija ja taas tää sairas suhde meidän välillä heräs. Vielä pahempana. Puhalsin silloinkin pelin poikki täysin rikkinäisenä ja tietoisena siitä kuinka rikki toinen on, mutta en kestänyt enempää sitä kipua mitä meidän yhdessäolo mulle toi.
Mä tapailin välissä muita, ja kaikkia vertasin tähän yksilöön, en päässyt irti, mä en ollut vetänyt itseäni siltikään henkisesti loppuun sen ihmisen kanssa. Kukaan ei kelvannut, vaikka olisi ollut kuinka paljon parempia vaihtoehtoja, hellempiä, rakastavampia, huomioon ottavampia.
Ja meidän tie kohtas taas. Me päätettiin pitää se tällä kertaa salassa, niin pitkään kuin mahdollista. Hänellä oli varmasti omat syynsä ja mulla oli omani. Mä saisin sen ihmisen hänen omilla ehdoillaan, mutta jos se taas kaatuis, mun ei tarvisi ehkä olla niin rikki. Vuosi ehdittiin näin tapailla kunnes ”tultiin kaapista ulos”. Kaikki oli arvellut meidän yhteen paluuta, toiset oli iloisia, toiset taas ei. Kesällä tää ihminen kosi mua, alettiin miettii yhteen muuttoa, ja oltiin onnellisia. Kunnes, hänet lomautettiin. Siitä alko hetkellinen alamäki ja vanhat tavat alko nostaa päätään. Minkä katkas oikeastaan hänen äiti, äiti joka halusi jo poikansa lentävän pesästään ja totesi sen kylmästi lapselleen. Me muutetiin yhteen, ja luulin että kaikki paranee. Hän kuitenkin hieman masentui, olin tuonut hänet kuitenkin toiselle paikkakunnalle ja tän puolesta hoidin hänelle töitä jne. Sitten tuli kuvioihin uudet kaverit ja se juominen alkoi. Asia mikä on aina puistattanut mua. Me riideltiin, sovittiin, veivattiin ja soudettiin. Aina kun maailmat räjähti, sen jälkeen kaikki oli taas hyvin n.3kk, sitten alettiin mennä taas alamäkeä.
Sitten mulle selvis se kylmä totuus vähän salaa, kiertoteitä pitkin. Hän oli pettänyt mua ja siksi ei halunnutkaan mun kanssa seksiä. Se satutti, ne elkeet oli ollu ilmassa jo ensimmäisellä kerralla, mutta joka kerta lankesin niihin kauniisiin puheisiin ja siihen kuinka mä olen se päävikainen kun kuvittelen sellaista. Mä masennuin siitä lisää, ja olin umpikujassa. Mun painon, mun elämän, mun kaiken kanssa. Olin hassannut jäätävästi rahaa meihin, käyttänyt säästöt, ottanut velkaa ja mitä kaikkea. Joten mä myös tajusin et jos heti luovutan, oon rahallisesti kuollut. (Jos olisin ollut fiksumpi silloin, olisin säästynyt oikeasti paljolta)
Sitten mä ajauduin chatin maailmaan, pakoon taas kerran todellisuutta ja löysin juttuseuraa. Tässä kohtaa kun tätä oli jatkunut tarpeeksi, oma avokki heräs todellisuuteen ja alkoi osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä. Muutama kuukausi meni ja me sovittiin kaikki, muutettiin toiseen asuntoon ja taas laiton rahaani palaa. Kunnes se todellisuus iski taas muutaman kuukauden päästä päin näköä, mikään ei ollutkaan muuttunut. Me erottiin vajaa vuosi muuton jälkeen.

Jos tätä joku asiantuntija lukisi, haluaisi varmasti tarkennuksia jne. Mä itse tiedän nytten kuinka sairas tuo suhde oli, kuinka loppuun mun piti itseni polttaa että ymmärsin sen. Mä aloitin terapian meidän suhteen loppuvaiheella, ja kiitän terapeuttia paljosta.
Mä en sano etteikö meidän suhteessa olisi ollut rakkautta, hyviä aikoja ja sitä kaikkea kaunista.
Mä sanon että meidän rakkaus ei ollut tervettä rakkautta, se oli itsekästä, tuhoavaa, toisen syövää vihan ja rakkauden välimaastossa ollutta rakkautta, jolla oli hetkensä.

Tässä kohtaa, sitä on oikeastaan tyytyväinen että ajoin viimeisellä kerralla itseni loppuun, nyt mä opin. Opin tosin kantapään kautta.
Se mitä toinen sanoo, on turhaa jos teot eivät vastaa sanoja.
Se mitä toinen tekee, vaikkei sano mitään, merkitsee enemmän.
Puhetta mahtuu maailmaan, sitä on helpompi suoltaa, kuin niitä tekoja jotka vastaavat puhetta.
Joten ihmiset, älkää murehtiko jos toinen ei sano teille tarpeeksi usein että rakastaa, murehtikaa jos toinen ei osoita sitä millään tavalla.
Opetelkaa tulkitsemaan ne toisen pienet rakkauden eleet, olkoon se oven avaaminen tai kainaloon hautaaminen iltaisin.
Ne asiat merkitsevät.

Tää asia on ollut mulle tosi kova paikka, jo nuorena oli tosi selkeä ajatus siitä että musta tulee äiti. Haaveilin et joku päivä olisin naimisissa, asuisin omakotitalossa ja olisin ison perheen kotiäiti. Mä näin sen sieluni silmin aina kun puhuin siitä, mulla oli tarkka ajatus et millainen keittiö, puutarha ja sisustus olis. Tää asia oli monesti se mikä piti mut niin sanotusti elossa, mulla oli jotain mitä tavoitella.

Nyt kuitenkin, tässä iässä missä mun ajatuksissa nuorin lapsi olis tyyliin 3vuotias, mulla ei ole yhtäkään lasta. Mä en ole se pullantuoksuinen kotiäiti mitä kuvittelin olevani. Mä en ole edes naimisissa tai elänyt 4v pidempää parisuhdetta.

Voisin sanoa et oon hieman hukassa itseni kanssa.

Kun mä tapaan miehen kenestä kiinnostun, oon pitänyt aina reiluna kertoa mitä haluan ja toivon elämältä. Mä saatan jopa sanoa sen liiankin aikaisessa vaiheessa, mutta musta se on ollut aina tärkeää. Parissa edellisessä suhteessa toimin näin ja molemmilla kertoja alussa oltiin ”joo, joku päivä kyllä.” No niiden tarinat ei oo muutenkaan kaikkein onnellisimmasta päästä ja itsekin kyseisten ihmisten kanssa luovuin ajatuksessa, enkä kadu vieläkään.

Nyt taas kun tapasin uuden ihmisen, puhuin asian, kerroin miten ennen käynyt ja kuinka se lopulta satuttanut. Nyt en kuullut lausetta ”joku päivä” vaan ”ehdottomasti mä haluan sun kans tehdä lapsia vaikka mulla niitä on jo”, ja mä annoin itseni haaveilla, me maalattiin yhdessä sitä pilvilinnaa. Eikä tän ihmisen mielipide muuttunut vielä siinäkään kohtaa ku sain sen kohtalokkaan puhelun, joka varmasti oli alkusysäys kaiken muuttumiseen.

Mulla oli löydetty kohdunkaulan syövän esiasteita. Tässä kohtaa sanon ettei se ole este lasten saannille, sen tiedän, mutta otti se itsetunnon päälle omalla tavallaan. Ja se pysäytti. Jokainen kerta kun joutu istuu siihen tutkimuspöydälle, söi palan mukanaan. Se sisäinen helvetti mikä mulla alko ja minkä pidin sisälläni, aloitti jotain paljon pahempaa.

Nyt mä olen tilanteessa jossa mulla olis niin sanotusti viimeiset hetket edes yritt lasta, ja mun puoliso ei halua. Tää asia kun muutenkin on syönyt mua ja mun itsetuntoa tän koko ajan, niin nyt kaikki ne mun unelmat ja haaveet on hajonnut miljoonaan osaan mun sisälläni. ”Mä en halua lasta sun kans nyt.” Mulla on ollut viimeisen 4kk tosi petetty olo, aivan kun mua oltais huijattu. Mies joka oli valmis muutaman kuukauden seurustelun jälkeen tekemään lapsen jos se pitäs nyt tehdä, ei enää haluakaan sitä. Mies kenet mä näin mun lasten isänä, ei haluakaan olla sitä. Mies kenen rinnalla nyt oon ollut huonoissakin hetkissä hänen elämässään ja tukenut ja yrittänyt auttaa toteuttaa itseään, ei ole valmis jostain syystä myöntymään yhtään että yksi mun unelma toteutuu.

Tää on herättänyt paljon tunteita mussa ja me ollaan riidelty ja lähes erottu tän asian takia. Nyt mä käyn itseni kanssa sisäistä tappelua että mitä mä teen. Koska mä rakastan sitä ihmistä järkyttävän paljon, enkä olis valmis luopumaan hänestä. Mä en vaan tiedä miten tää lapsi asia vaikuttaa loppukädessä mun tunteisiin. Mulla on päiviä kun olen jo ihan fine ja hyväksynyt jollain tasolla sen et musta ei tule äitiä. Sit on niitä päiviä kun mä vaan itken, ja niitä kun oon tosi vihainen ja katkera. Mul oli jopa päiviä kun pyysin ja lähes anelin et voidaanko edes katsoa onko mun fyysisesti mahdollista tulla edes äidiks, ja jos tärppää ja hänellä on edelleen olo ettei halua olla isä, mä voin pakata tavarani ja lähteä eikä hänen tarvi ikinä kuulla musta.

Eikä tää tunne siitä et oon epäonnistunut naisena ja ihmisenä tunnu vaan poistuvan. Mä niin sanotusti vaan pitelen niitä siruja sisälläni tietämättä yhtään mitä mä niille tekisin. Kovasti tekis mieli vaan liimata ne kasaan ja piilottaa johonkin sielun syövereihin ja toivoa. Vaikka mä tiedän että se toivominen on ihan turhaa. Mä vaan katselen kaihoisasti hieman kateellisena kun mun ympärillä toiset saa lapsia tai suunnittelee niitä. Mä katson sivusta surullisena sitä sidettä mikä voi olla vaan vanhemman ja lapsen välillä toivoen että ihmiset keillä on lapsia ymmärtää sen hienouden mikä siinä on ja vaalis ja arvostaisi sitä huonoista päivistä huolimatta.

Mä vaan toivon että tää ei tapa mua sisältä.

Sitä usein miettii kuinka tabuna asiaa pidetään vieläkin tänä päivänä ja mukamas uutena asiana ”ei ihmiset ennen pettäneet toisiaan”, itseasiassa pettivät. Siitä ei vain puhuttu näin julkisesti kuin nykyään. Isännät kävivät salaa piikojen luona ja emännät renkien, antiikin Kreikassa olympialaisissa miehet rakastivat toisiaan ja muita naisia kun omat vaimot olivat kotona.
Eli ei tämä ole mikään ilmiö, ilmiö on se kuinka avoimesti sitä käsitellään nykyaikana.

Tällä en puolustele ketään pettäjää, ja syyt pettämiseen ovat useammin moninaiset. Parisuhteessa menee huonosti, ollaan tyytymättömiä jollain tai useammalla osa-alueella, haetaan oikeutusta, kohotetaan itsetuntoa, nautitaan siitä tunteesta että tekee pahaa vaikka samalla itseä siitä soimataa. You name it.
Tottahan se on, että jos on niin tyytymätön omaan parisuhteeseen, että olisi suotavaa mieluummin tehdä asialle jotain, kuin lähteä nauttimaan vierasta hedelmää.

Nyt puhun sitten tilanteista missä nää rajat hämärtyy, olen jopa itse syyllistynyt pettämiseen vaikka sitä onkin ääneen hyvin vaikea myöntää.
Ensimmäisen kerran olin pitkässä parisuhteessa ja no… Se oli omanlaisensa kokemus, siitä myöhemmin. Kuitenkin tässä kohtaa kun itse kävin vieraissa, kotona ei ollut seksiä koska toinen ei halunnut minua kokoni vuoksi, itsetunto oli tosi alhaalla ja muutenkin oli kaikki vähän levällään. Itse tutustuin chatissa toiseen osapuoleen, ihastuin hänen ajatuksiinsa ja tapaansa ajatella. Sitten jostain syystä x kokosin lopulta jostain rahtusen itsetuntoni rippeitä ja tapasin hänet. Aika meni mukavasti ja ihastumisen tunne vahvistui, ja se että tämä henkilö ei tuijottanut kokoani vaan niitä muita ominaisuuksia mitä mussa oli sillä hetkellä. Siitä alkoi syvempi viestittely, ja tapailu.
Se oli jotain mitä olin kaivannut, ihmistä joka ymmärsi mua ja piti musta sellaisena kuin olin.
Valitettavasti, tätä ei jatkunut kauaa. Oma avopuoliso ei edes tainnut kunnolla epäillä mitään, ja jos epäili ei sitä ääneen sanonut. Me kuitenkin saimme puhuttua hänen kanssaan paljon asioita ja luotua sitä entistä suhdetta takaisin raiteilleen, joten tämä uusi sai jäädä.
Tässä kohtaa voin todeta ilkeästi, että olisi pitänyt se entinen suhde päättää jo tuossa kohtaa.

Toisella kertaa kun petin, petin silloista avopuolisoa tämän entisen avopuolisoni kanssa, ironista tiedän.
Syyt tähän tapahtumaan oikeastaan olivat lapselliset. Olin ollut taas pitkään parisuhteessa silloisen avopuolison kanssa, ja ensimmäisen puolentoista vuoden jälkeen asiat alkoivat mennä päin helvettiä. Siitä kanssa lisää myöhemmin. Kuitenkin tässä kohtaa kun exäni syliin hyppäsin, oli ollut reilu 2v ilman seksiä. Myönnän olleeni myös hyvin jääräpäinen kun en tätä henkilöä jättänyt, mutta syy oli yksinkertaisesti ettei hän voisi asettua marttyyri asemaan.
Tämä suhde exääni jatkui hetken, ja tajusin hyvin nopeasti miksi exä oli exä. Aika oli kullannut muistot ja tästä syystä oikeastaan juttu päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Samoihin aikoihin silloinen avopuoliso myös keräsi itsensä ja päätti jättää minut vappupäivänä viestillä ollessani töissä.

Mitä mä opin näistä tilanteista?
Ehkä en mitään muuta kuin sen että syrjähyppy joko tekee viimeisen silauksen huonoon parisuhteeseen, tai saattaa jopa parantaa sen hetkellisesti tai pysyvästi.
Tällä hetkellä kuitenkin koen kasvaneeni ihmisenä niin paljon että tuohon peliin en lähtisi.

Myös muita seuranneena, olen oppinut tiedostamaan että pettäminen voi olla myös pakokeino jostain oman pään ongelmasta. On jo tarpeeksi huono olla itsensä kanssa, niin voi tehdä hetkellisellä nautinnolla paremman olon, jonka jälkeen pystyy taas soimaamaan itseään enemmän.
Niinkuin sanoin, syyt ovat moninaiset.

Se onko meillä muilla ihmisillä oikeus tuomita toisiamme tekojemme perusteella mihin emme tiedä syytä, on taas asia erikseen.
Ja kuitenkin, pettäminen on suhteellinen käsitys.
Toisille se on seksin harrastamista toisen kanssa, toisille taas jo tämä ensimmäisen skenaarioni tapaus riittää pettämiseen. Platoninen suhde.

Tälläkin hetkellä varmasti jonkun mielestä petän nykyistä puolisoani. Asiassa on vain sellainen puoli että hän tietää luonteeni, puhumme asioista rehellisesti toisillemme ja olemme hyväksyneet toisissamme tämän ”pahan tavan” eli flirttailun.

Minusta siis pettämisen rajat menevät siinä missä kukin on sen keskenään parisuhteessaan sopinut, eikä kukaan sitä voi tietää täydellisesti.
Meillä raja menee seksissä ja rakastumisessa.

Joten mun sanoma on oikeastaan se, että näissä asioissa ei ole yhtä oikeaa ja väärää tapaa elää ja olla. Jokaisella ihmisen teolla on syynsä, syy johtaa tekoon ja teko seuraukseen.
Me olemme vain nukkeja näyttämöllä jota muut johdattavat.

Heippa kaikki!

Mä nyt aattelin kokeilla tällaista uutta asiaa itselle, aloittaa kirjoittaa blogia. Ajatus varmasti virtaa ja sivun lopullinen ulkoasu varmasti hakee paikkaansa vielä hetken.

Nyt sit iski se tyhjyys, mistä mä aloitan?

Ehkä on parempi aloittaa syistä jotka johti tähän ratkaisuun, kuin alkaa heti ensimmäisenä selittää asiaa ja kaikki miettii et miksi se kirjoittaa.

Mä siis täytän kolmekymmentä tässä lähiaikoina, ja oon miettinyt hyvin paljon omaa elämääni. Mitä oon saavuttanut, mitä mun oli tarkoitus saavuttaa ja sitten käsitellyt sitä omaa itseä muutenkin. Sit tuli jossain kohtaa se tunne et se ei riitä; mä oon kokenut paljon, mä oon aina nauranut kaikelle paskallekin vaikka se sattuu, ja nyt sit haluan käsitellä sen niinkuin aikuinen ihminen. Nyt tarkoitus olis kirjoittaa kaikesta siitä mitä on tullut koettua ja nähtyä semmoisella touchilla et mä pystyn jättää sen kaiken vihdoin taakseni ja unohtamaan ne asiat mitkä pitää unohtaa.
Eli tää blogi on mulle itselleni pääasiallisesti, ja jos joku pystyy samaistumaan tilanteisiin ja saa siitä apua niin… Ei siitä voi olla kuin onnellinen.

Niinkuin eräs mulle tärkeä henkilö sanoi tässä reilun kipuilun jälkeen:
”mä en olis ikinä uskonut et ihmisen sisälle mahtuu noin paljon paskaa mitä sun sisällä on ollut ja sä oot selvinnyt siitä vielä elossa ja järjissäs! Se on asia mistä voit olla ylpeä, nyt kun saat sen vielä kokonaan puhtaaks, sä pystyt elää niinkuin ihminen”
Nyt vaan toivotaan, ja katsotaan mitä tapahtuu.