Tää asia on ollut mulle tosi kova paikka, jo nuorena oli tosi selkeä ajatus siitä että musta tulee äiti. Haaveilin et joku päivä olisin naimisissa, asuisin omakotitalossa ja olisin ison perheen kotiäiti. Mä näin sen sieluni silmin aina kun puhuin siitä, mulla oli tarkka ajatus et millainen keittiö, puutarha ja sisustus olis. Tää asia oli monesti se mikä piti mut niin sanotusti elossa, mulla oli jotain mitä tavoitella.
Nyt kuitenkin, tässä iässä missä mun ajatuksissa nuorin lapsi olis tyyliin 3vuotias, mulla ei ole yhtäkään lasta. Mä en ole se pullantuoksuinen kotiäiti mitä kuvittelin olevani. Mä en ole edes naimisissa tai elänyt 4v pidempää parisuhdetta.
Voisin sanoa et oon hieman hukassa itseni kanssa.
Kun mä tapaan miehen kenestä kiinnostun, oon pitänyt aina reiluna kertoa mitä haluan ja toivon elämältä. Mä saatan jopa sanoa sen liiankin aikaisessa vaiheessa, mutta musta se on ollut aina tärkeää. Parissa edellisessä suhteessa toimin näin ja molemmilla kertoja alussa oltiin ”joo, joku päivä kyllä.” No niiden tarinat ei oo muutenkaan kaikkein onnellisimmasta päästä ja itsekin kyseisten ihmisten kanssa luovuin ajatuksessa, enkä kadu vieläkään.
Nyt taas kun tapasin uuden ihmisen, puhuin asian, kerroin miten ennen käynyt ja kuinka se lopulta satuttanut. Nyt en kuullut lausetta ”joku päivä” vaan ”ehdottomasti mä haluan sun kans tehdä lapsia vaikka mulla niitä on jo”, ja mä annoin itseni haaveilla, me maalattiin yhdessä sitä pilvilinnaa. Eikä tän ihmisen mielipide muuttunut vielä siinäkään kohtaa ku sain sen kohtalokkaan puhelun, joka varmasti oli alkusysäys kaiken muuttumiseen.
Mulla oli löydetty kohdunkaulan syövän esiasteita. Tässä kohtaa sanon ettei se ole este lasten saannille, sen tiedän, mutta otti se itsetunnon päälle omalla tavallaan. Ja se pysäytti. Jokainen kerta kun joutu istuu siihen tutkimuspöydälle, söi palan mukanaan. Se sisäinen helvetti mikä mulla alko ja minkä pidin sisälläni, aloitti jotain paljon pahempaa.
Nyt mä olen tilanteessa jossa mulla olis niin sanotusti viimeiset hetket edes yritt lasta, ja mun puoliso ei halua. Tää asia kun muutenkin on syönyt mua ja mun itsetuntoa tän koko ajan, niin nyt kaikki ne mun unelmat ja haaveet on hajonnut miljoonaan osaan mun sisälläni. ”Mä en halua lasta sun kans nyt.” Mulla on ollut viimeisen 4kk tosi petetty olo, aivan kun mua oltais huijattu. Mies joka oli valmis muutaman kuukauden seurustelun jälkeen tekemään lapsen jos se pitäs nyt tehdä, ei enää haluakaan sitä. Mies kenet mä näin mun lasten isänä, ei haluakaan olla sitä. Mies kenen rinnalla nyt oon ollut huonoissakin hetkissä hänen elämässään ja tukenut ja yrittänyt auttaa toteuttaa itseään, ei ole valmis jostain syystä myöntymään yhtään että yksi mun unelma toteutuu.
Tää on herättänyt paljon tunteita mussa ja me ollaan riidelty ja lähes erottu tän asian takia. Nyt mä käyn itseni kanssa sisäistä tappelua että mitä mä teen. Koska mä rakastan sitä ihmistä järkyttävän paljon, enkä olis valmis luopumaan hänestä. Mä en vaan tiedä miten tää lapsi asia vaikuttaa loppukädessä mun tunteisiin. Mulla on päiviä kun olen jo ihan fine ja hyväksynyt jollain tasolla sen et musta ei tule äitiä. Sit on niitä päiviä kun mä vaan itken, ja niitä kun oon tosi vihainen ja katkera. Mul oli jopa päiviä kun pyysin ja lähes anelin et voidaanko edes katsoa onko mun fyysisesti mahdollista tulla edes äidiks, ja jos tärppää ja hänellä on edelleen olo ettei halua olla isä, mä voin pakata tavarani ja lähteä eikä hänen tarvi ikinä kuulla musta.
Eikä tää tunne siitä et oon epäonnistunut naisena ja ihmisenä tunnu vaan poistuvan. Mä niin sanotusti vaan pitelen niitä siruja sisälläni tietämättä yhtään mitä mä niille tekisin. Kovasti tekis mieli vaan liimata ne kasaan ja piilottaa johonkin sielun syövereihin ja toivoa. Vaikka mä tiedän että se toivominen on ihan turhaa. Mä vaan katselen kaihoisasti hieman kateellisena kun mun ympärillä toiset saa lapsia tai suunnittelee niitä. Mä katson sivusta surullisena sitä sidettä mikä voi olla vaan vanhemman ja lapsen välillä toivoen että ihmiset keillä on lapsia ymmärtää sen hienouden mikä siinä on ja vaalis ja arvostaisi sitä huonoista päivistä huolimatta.
Mä vaan toivon että tää ei tapa mua sisältä.
