Nyt puhun asiasta joka koskettaa meitä kaikkia, rakkaus.
Sitä löytyy montaa erilaista, jokainen rakastaa tavallaan, mutta kaikkihan miettivät mitä tosirakkaus on?
Me kaikki saamme myös mallia Hollywoodin elokuvista mitä rakkauden pitäisi romanttisimmillaan näyttää, mutta se todellisuus on aina paljon karumpaa.
Itsehän luulin hyvin pitkään että mun ex-kihlattu/avopuoliso olisi ollut se mun elämäni rakkaus. Se mitä me kaks jaettiin, oli kyllä joo ainutlaatuista, mutta jälkeenpäin ajateltuna siinä oli sairaitakin piirteitä.
Nyt kerronkin tarinaa hänestä.
Tän kyseisen ihmisen kanssa oltiin tosi nuoria kun tavattiin, ihastuttiin ja sitten rakastuttiin. Meillä kummallakaan ei tainnut olla mitään kovin selkeää parisuhteen mallia mistä lähteä rakentamaan vakavampaa suhdetta, vaikka sitä molemmat halusi aina silloin tällöin.
Ensimmäisellä yhessäolo kerralla meidän isommaksi ongelmaksi muodostui mun oma mustasukkaisuus ja epävarmuus itsestä. Sen voin myöntää, ja tää toinen osapuoli ruokki sitä tahallaan sen lisäks että häpesi mun kokoa, minkä hän on myöntänyt jälkikäteen. Me oltiin niin sairaalla tiellä silloin, että oli parempi viheltää peli poikki.
Toisella kertaa kaikki oli toisin, taas hetken aikaa. Sitten tulikin väliin armeija ja taas tää sairas suhde meidän välillä heräs. Vielä pahempana. Puhalsin silloinkin pelin poikki täysin rikkinäisenä ja tietoisena siitä kuinka rikki toinen on, mutta en kestänyt enempää sitä kipua mitä meidän yhdessäolo mulle toi.
Mä tapailin välissä muita, ja kaikkia vertasin tähän yksilöön, en päässyt irti, mä en ollut vetänyt itseäni siltikään henkisesti loppuun sen ihmisen kanssa. Kukaan ei kelvannut, vaikka olisi ollut kuinka paljon parempia vaihtoehtoja, hellempiä, rakastavampia, huomioon ottavampia.
Ja meidän tie kohtas taas. Me päätettiin pitää se tällä kertaa salassa, niin pitkään kuin mahdollista. Hänellä oli varmasti omat syynsä ja mulla oli omani. Mä saisin sen ihmisen hänen omilla ehdoillaan, mutta jos se taas kaatuis, mun ei tarvisi ehkä olla niin rikki. Vuosi ehdittiin näin tapailla kunnes ”tultiin kaapista ulos”. Kaikki oli arvellut meidän yhteen paluuta, toiset oli iloisia, toiset taas ei. Kesällä tää ihminen kosi mua, alettiin miettii yhteen muuttoa, ja oltiin onnellisia. Kunnes, hänet lomautettiin. Siitä alko hetkellinen alamäki ja vanhat tavat alko nostaa päätään. Minkä katkas oikeastaan hänen äiti, äiti joka halusi jo poikansa lentävän pesästään ja totesi sen kylmästi lapselleen. Me muutetiin yhteen, ja luulin että kaikki paranee. Hän kuitenkin hieman masentui, olin tuonut hänet kuitenkin toiselle paikkakunnalle ja tän puolesta hoidin hänelle töitä jne. Sitten tuli kuvioihin uudet kaverit ja se juominen alkoi. Asia mikä on aina puistattanut mua. Me riideltiin, sovittiin, veivattiin ja soudettiin. Aina kun maailmat räjähti, sen jälkeen kaikki oli taas hyvin n.3kk, sitten alettiin mennä taas alamäkeä.
Sitten mulle selvis se kylmä totuus vähän salaa, kiertoteitä pitkin. Hän oli pettänyt mua ja siksi ei halunnutkaan mun kanssa seksiä. Se satutti, ne elkeet oli ollu ilmassa jo ensimmäisellä kerralla, mutta joka kerta lankesin niihin kauniisiin puheisiin ja siihen kuinka mä olen se päävikainen kun kuvittelen sellaista. Mä masennuin siitä lisää, ja olin umpikujassa. Mun painon, mun elämän, mun kaiken kanssa. Olin hassannut jäätävästi rahaa meihin, käyttänyt säästöt, ottanut velkaa ja mitä kaikkea. Joten mä myös tajusin et jos heti luovutan, oon rahallisesti kuollut. (Jos olisin ollut fiksumpi silloin, olisin säästynyt oikeasti paljolta)
Sitten mä ajauduin chatin maailmaan, pakoon taas kerran todellisuutta ja löysin juttuseuraa. Tässä kohtaa kun tätä oli jatkunut tarpeeksi, oma avokki heräs todellisuuteen ja alkoi osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä. Muutama kuukausi meni ja me sovittiin kaikki, muutettiin toiseen asuntoon ja taas laiton rahaani palaa. Kunnes se todellisuus iski taas muutaman kuukauden päästä päin näköä, mikään ei ollutkaan muuttunut. Me erottiin vajaa vuosi muuton jälkeen.
Jos tätä joku asiantuntija lukisi, haluaisi varmasti tarkennuksia jne. Mä itse tiedän nytten kuinka sairas tuo suhde oli, kuinka loppuun mun piti itseni polttaa että ymmärsin sen. Mä aloitin terapian meidän suhteen loppuvaiheella, ja kiitän terapeuttia paljosta.
Mä en sano etteikö meidän suhteessa olisi ollut rakkautta, hyviä aikoja ja sitä kaikkea kaunista.
Mä sanon että meidän rakkaus ei ollut tervettä rakkautta, se oli itsekästä, tuhoavaa, toisen syövää vihan ja rakkauden välimaastossa ollutta rakkautta, jolla oli hetkensä.
Tässä kohtaa, sitä on oikeastaan tyytyväinen että ajoin viimeisellä kerralla itseni loppuun, nyt mä opin. Opin tosin kantapään kautta.
Se mitä toinen sanoo, on turhaa jos teot eivät vastaa sanoja.
Se mitä toinen tekee, vaikkei sano mitään, merkitsee enemmän.
Puhetta mahtuu maailmaan, sitä on helpompi suoltaa, kuin niitä tekoja jotka vastaavat puhetta.
Joten ihmiset, älkää murehtiko jos toinen ei sano teille tarpeeksi usein että rakastaa, murehtikaa jos toinen ei osoita sitä millään tavalla.
Opetelkaa tulkitsemaan ne toisen pienet rakkauden eleet, olkoon se oven avaaminen tai kainaloon hautaaminen iltaisin.
Ne asiat merkitsevät.
