Jokainen meistä on varmasti kärsinyt jossain elämänsä vaiheessa tietynasteisesta masennuksesta. Toiset pahemmasta ja toiset lievemmästä. Nyt oikeastaan haluan avautua omasta kokemuksesta ja siitä taistelusta minkä kävin asian kanssa.
Mun lapsuus ei siis ole ollut mitään kovin herkkua. Mä olin ylipainoinen r-vikainen lapsi, joka oli kovin naiivi ja uskoi lähes kaiken mitä mulle sanottiin totuutena, koska en ymmärtänyt asiaa valehtelu. Mun maailmaani ei mahtunut mikään paha, vaikka sitä oli mun ympärillä hyvin paljon, mä uskoin kaikkeen hyvään.
Tää antoi varmasti hyvän pohjan sille kiusaamiselle mitä sain osakseni jo päiväkodissa, enkä mä edes aina ymmärtänyt että mua kiusattiin. Sitten kun aloin ymmärtämään asiaa, se oli kova paikka mulle, mutta hyväksyin sen ensi alkuun jotta sain kuulua porukkaan. Kiusaaminen oli ihan suoraa sanallista haukkumista, tönimistä ja tavaroiden varastelua ja myös epäsuoraa ”otetaan leikkiin mukamas mukaan mutta ei kuitenkaan” tyyppistä. Jälkimmäinen jäi iän myötä, muuttui tosin urheilussa siihen ettei mua ikinä valittu mihinkään.
Mua kiusattiin myös siitä että olin uskomattoman hyvä koulussa, kukaan tietämättä syytä. Mulla oli joko kaks vaihtoehtoa, keskittyä niin maan ankarasti siihen mitä teen tai olla tekemättä mitään, tästä syystä mä pärjäsin koska mä halusin olla edes jossain hyvä.
Samaan aikaan meillä kotona kärsittiin omaa perhehelvettiä, josta kukaan ei ymmärtänyt koulussa mitään. Jopa mun opettaja oli sitä mieltä että mä valehtelin mitä kotona tapahtu. Niihin aikoihin mä aloinkin oppimaan että kaikki ei oo niinkuin pitäisi olla. Mä luulin että on normaalia kaikille että isä on kännissä koko viikonlopun ja hakkaa meitä. Mä kuvittelin että se on normaalia mennä piiloon ku tää alkaa. Mä luulin että on normaalia katsella ku isä pomppii äidin yöllä pimeässä päällä niin että äiti itkee. Mä luulin että on normaalia pelätä. Mä myös kotona sain kiusaamista vanhemmalta sisarukselta joka ei enää hyväksynytkään mua, mä en ollutkaan enää tervetullut hänen ja hänen kavereidensa touhuihin ja mut kiellettiin koulun alueella. Meidän painit paheni, meni rajummaks ja pahimmillaan ollaan oltu teini-iässä puukkojen kans toistemme kimpussa, mä puolustin itseäni ja toinen hyökkäs päälle. Mä kuvittelin että sekin on normaalia, että sut halutaan tappaa.
Mä yritin harrastaa lapsuudessa kaikkea mahdollista mihin ei kuluisi paljoa rahaa, mä jouduinkin sit lopettaa jumpan kesken (koska jännä kumma, olen läski, en voi taipua sanoi jumpan vetäjä), mä jouduin lopettamaan kuoron kesken (koska vanhemmat tytöt kiusas mua siellä, tai sieltä lähtiessä), ainoa harrastus mikä jäi oli pesäpallo, näitä valmentajia olen kiittänyt monesti että huomasivat, puuttuivat ja lopettivat sen kiusaamisen heti alkuunsa ja antoivat mulle mahdollisuuden ja pesäpallosta tulikin mulle yksi henkireikä elämässä. Mä treenasin kovaa jottai pärjäisin ja olisin sen arvoinen että sain harrastaa. Valitettavasti tää huvi loppu kun meni polvi ja leikkausta odotellessa nivelsiteet meni hyvin usein.
Nyt sit siihen masennukseen, mä en enää yhtään ihmettele miks olen masentunut kun näitä asioita olen läpi käynyt. Jostain kumman syystä mä vaan olen selvinnyt siitä kaikesta.
Teini-iässä kun ekan kerran masennuin, se huomattiin siinä kohtaa kun mä olin jo siinä pisteessä että uskoin et mun on parempi kuolla, ja yritin tappaa itseni. Äidillä tosin oli vaan kumma vaisto ja onnistui omasta tilastaan huolimatta estää mun suunnitelmat kolmeen otteeseen.
Mutta mä muistan siltikin elävästi sen tunteen. Se ei katoa varmaan ikinä.
Se tyhjyys, suru, viha, katkeruus ja pimeys mikä siellä sisällä kasvoi, oli jotain käsittämätöntä. Kun mä pääsin koulusta kotiin, mä en pystynyt usein mitään muuta kuin itkemään tai makaamaan sängyssä tuijottaen kattoa ja miettimään et miten helvetissä mä siihen pisteeseen oon tullut. Mä saatoin tuijottaa puukkoa tunnin ja miettiä mitä kaikkea pahaa mä sillä itselleni pystyn tekemään. Ne painajaiset mitä mä näin, oli aivan järkyttäviä ja mulla alko menemään yöunet. Mä halusin vaan haihtua ja kadota, vajoten siihen pimeyteen mikä mua tuntu huutavan.
Ja joka päivä, mä kiskoin itseni väkisin kouluun. Mä esitin siellä että mulla on kaikki ok, mua ei satuta mikään eikä kukaan. Loin toisen persoonan jotta selviän, yritin taistella sen persoonan avulla vastaan. Mua haukuttiin saatananpalvojaks, ja mitä kaikkea muuta kun aloin tuomaan tätä persoonaa esille. Tän kaiken takia, mulla ei ollut enää sitten voimia keskittyä koulussa opiskeluun, mä vaan olin siellä ja yritin pärjätä.
Jostain syystä mä sain kuitenkin sen päätöksen herätettyä itsessäni että nyt mä nousen, nyt mä muutan elämäni ja aloin jopa seurustelemaan. Se suhde ei tietenkään kestänyt mutta autto mua ylös sieltä kuopasta. Mä aloin rakentamaan itseäni sisältä, pakotin etsimään jotain positiivista elämästä. Ja mä selvisin, en täysin mutta selvisin.
Kun mä masennuin toisen kerran, se iski pahempana näköön. Se tuli puskista ja mä hakeuduin silloin terapiaan. Siellä puhuttiin asioista ja tein järkyttävän määrän testejä kuullakseni että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mulla on ollu syntymästä asti AD/HD mitä ei ole diagnosoitu, ja kun kaiken tän takia masennuin, diagnoosi on tämä. Tän jälkeen käytiin pitkää keskustelua lääkityksestä, ruokavaliosta ja elämäntavoista. En ottanut lääkkeitä, kävin terapian mitä piti ja lopetin kun tuntu taas paremmalta. Mua varoitettiin että kun mä en käsitellyt kaikkea niinkuin piti käsitellä, että se masennus tulee takaisin ja taas pahempana, mutta en uskonut.
Kolmas kerta melkein tuhos mut lopullisesti. Ajoin niihin aikoihin erittäin pahan kolarin ja vielä kuukausia kolarin jälkeen mä mietin et miks mä en kuollut, se olis ollut parempi vaihtoehto kaikille. Hakeuduin taas terapiaan, ja kävin siellä niin kauan kun sain käydä. Käsittelin asioita, puhuin niistä avoimemmin. Ja tässä välissä oli ehtinyt tapahtumaan paljon, hyvää kuin huonoakin. Terapeutin kanssa puhuttiin siitä kuinka mä oon selviytyjä luonne, että mä en osaa luovuttaa koska mulla on joku syy jatkaa. Mä en ikinä tiennyt mikä se on.
Masennus on sairautena ikuinen, se seuraa mua hautaan asti. Vaikka sä voit masennuksen jälkeen paremmin ja oot iloinen, nautit elämästä. Se voi yllättää hyvin äkkiä kun tapahtuu kamalia asioita, varsinkin jos ei ole käsitellyt menneisyyttään kunnolla. Mua on aina ärsyttänyt ihmiset jotka hokee että masennut paranee liikkeelle lähdöllä. Ei, ei se parane sillä. Masennus paranee läheisten tuella ja ymmärryksellä, puhumalla, ajalla ja asioiden käsittelyllä. Toiset tarvitsee lääkkeitä hoitaakseen itseänsä, mä taas koin että mä en halua turruttaa omia tunteita, koska ne vahvistavat mua.
Mä myönnän että mä olen luonut itseni uudelleen ja uudelleen monia kertoa, ja jokainen kerta hieman väärin tai vinoon. Oon luonut itsestäni vahvan ja itsenäisen ihmisen jota ei mukamas mikään satuta, vaikka mun sisällä elää vieläkin se herkkä naiivi lapsi joka lähes kuoli kohdatessaan oikean maailman ja itkee koko ajan maailman rumuutta, mutta mä väitän että se pieni naiivi ihminen mun sisällä on myös onnistunut tuomaan mut tähän asti lapsellisella uskollaan ihmisten hyvyyteen ja siihen et maailma voi olla vielä kaunis paikka elää.
