Tää aihe tuli mulle mieleen kun nyt on kauheasti puhuttu narsismista ja sen monista muodoista, miten se vaikuttaa parisuhteessa jne. Meidät lapset jotka sen ikeessä ollaan kasvettu on unohdettu näissä uutisissa täysin. Joko toimittajalla ei ole harmainta käryäkään miten se meihin on vaikuttanut tai sit ei vaan kiinnostusta asiaan.
Nyt mä kerron miten se on vaikuttanut muhun ja ympäristöön.
Elikkä lähtökohta: Isä joka on alkoholisoitunut duunari, väkivaltainen fyysisesti humalassa, mutta kuitenkin täysi narsisti. Äiti, elänyt tässä tilanteessa koko aikuisuutensa, ahdistunut, masentunut, ei tiedä mitä tehdä. Lapset, jokainen reagoinut omalla tavallaan.
Ei meidän kodista ulospäin huomannut mitään mikä siellä raivosi, ihmiset jotka tiesivät, sivuuttivat sen asian. Muut, eivät kuunnelleet kun apua huudettiin. Miksipä ei, olihan perheen pää arvostettu henkilö yhteisössä, pidetty mies kylillä josta tiedettiin et kyllä viina maistuu ja hauskaa juomaseuraa, naisetkin maistu aina reissuilla ja mikäs siinä, suomalaismiehen unelmaa. Eihän tämä karismaattinen henkilö mitenkään voi olla paha sisältään, viisas ja mitä kaikkea.
Todellisuus.
Mä olin alle viisivuotias kun kuulin ekan kerran lauseen ”mä juon koska sä oot tyttö, isin alkoholismi johtuu siitä ettet oo poika vaan huora”. Mun veljelle tätä iskostettiin, mutta myös sitä kuinka huono hän miehenä ja eikä tuu pärjäämään.
Eli ihan perussettiä. Fine. Meidät kasvatettiin toisiamme vastaan, äitiä vastaan. Me opittiin manipuloimaan ihmisiä, vetelemään oikeista naruista saadaksemme jotain mitä haluttiin, kodin ulkopuolella. Tosin mä en ollut tässä niin hyvä kuin vanhemmat sisarukset, koska olin itsekin liian naiivi ja hyväuskoinen, opin vanhemmiten mutten halunnut käyttää tätä ”jaloa taitoa”.
Mitä tää kaikki käytännössä tarkoittaa? Meidän itsetunnot lyötiin lapsesta lähtien maahan. Meidät haukuttiin isän puolelta, isä sai meidät lapset riitelemään keskenään aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain sirkushuvia, varsinkin mun ja veljen välillä. Meidän äiti lähti tähän osittain mukaan, varmasti manipuloituna ja siinä itsehäpeässä, enemmän mun kohdalle kuin veljen. Me ei oltu perhe, me oltiin taistelutanner siitä kenellä on kovin tahto. Isä heitti tahtia ja me muut mentiin kuin marionetti-nuket hänen tanssinsa mukaan.
Noh, me kasvettiin lapsuudesta, tuli teini-ikä ja tällöin ”isän opit” ottivat valtaa. Mä taistelin sitä vastaan koska en halunnut suostua siihen. Mun veli loisti koulussa maineellaan ja käytöksellään, mä tein osan hänen kotitehtävistä. Hän pääsi helpolla koska teki niinkuin isältä oli oppinut: ”sano mitä toinen haluaa kuulla, jotta saat sen mitä haluat”. Meidän välinen sota myös yltyi, isä nautti. Mä en ollut veljeni pikkusisko julkisesti, mä en ollut mitään. Olin roskaa mun veljelle, narsismi oli ottamassa vallan. Ja meidän äiti oli tälle sokea. Mä sain aina huudot asioista mitä en ollut edes tehnyt väärin (ellei telkkarin katsominen sohvalla omassa kodissaan ole kiellettyä, ja se on ok että toinen potkii sut lattialle jne). Mä koitin siis taistella kahta miestä vastaan.
Jolloin mä itse ymmärsin että mä en ikinä halua olla kuin isä. Mä en ikinä halua saada haluamaani helpolla, puhumalla, vaan sillä että mä ANSAITSEN sen. Tottakai mä tiedostan että mussa asuu se pieni opittu narsisti, minkä huomaan aina välillä tulevan esiin, se kun vaan ei kuole sun sisälle, se elää siellä aina.
Se pystytäänkö me esimerkiksi veljen kanssa ikinä puhumaan asioita läpi, on epätodennäköistä. Nyt näyttää onneksi siltä et velikin on tullut järkiinsä tästä opitusta narsismista, ja ainakin yrittää olla se ihminen minkä tunsin noin. 25vuotta sitten. Mutta mä tiedän kuinka vaikeaa siitä keskustelusta tulee jos me ne puhuttais läpi, koska niiden asioiden itselleen myöntäminen ei ole helppoa. Se ei ole ollut mullekaan helppoa myöntää ite itelleni mitä olen tehnyt että selviydyn kaikesta. Suostuuko oikeasti kukaan näkemään itseään hirviönä mitä ei ikinä halunnut olla, vai sulkeeko mieluummin sen hirviön syvälle sisälleen.
Narsismi vaikuttaa hyvin paljon lapsiin jotka sen ikeessä joutuu elää. Meistä kasvaa joko yhtä kieroja kuin narsisti, tai sitten me ehkä pääsemme jonkinlaiseen ihmisyyden mittaan elämässämme. Se taas riippuu monista tekijöistä.
Mutta tunnistetaanko me narsismi helpommin kuin normaali ihmiset? Mä ainakin voin sanoa että kyllä, jopa liiankin herkästi saattaa tulla jostain sellainen fiilis ”välttele tota ihmistä viimeiseen asti”. Joskus taas käy niin että löydät samanlaisen sielun rinnalles jolla se narsismi on piilevä ominaisuus minkä pystyy laittaa ON/OFF asentoon, mikä toisaalta on huikeeta koska sellaisen ihmisen kanssa on turha pelata mitään peliä. Sen näkee. Sä tunnet. Sä näät milloin toinen on ON:lla ja millon OFF:lla.
Niinkuin sanottua, narsismia on monia tasoja, ja siitä mikä niistä tasoista oikeasti on sun ympäristölle se pahin, en osaa sanoa. Narsistin kanssa tosin oppii selviytymään ja jos on yhtään kiero persoonana niinkuin me oltiin lapsena, oppii sen miten se toimii. Narsistit on helvetin hyviä psykologisessa sodassa, mutta myös uhriutumisessa.
Se miks meillä kotona tilanne kesti niin kauan ku kesti. Isä uhkas äitiä sillä että tappaa ensin meidät lapset, sitten äidin ja sitten itsensä jotta ei joutuisi linnaan. Kun isää saatiin lähellekään pakkohoitoa ensimmäisiä kertoja, hän puhui itsensä pois sieltä, syyttäen mua ja äitiä tilanteesta ja kuinka me ollaan keksitty kaikki, me ollaan hulluja. Mä tiedän miten isä kiemurteli tilanteesta ”kyllähän tuollainen kaunis fiksu nainen ymmärtää kun vaimo on hieman mustasukkainen kun on kauniita naisia kylä täynnä, niin pitää laittaa ihan hulluja huhuja liikkeelle että maine menee” varmasti näillä sanoilla, käheällä äänellä.
Jopa isän ”hoito”, josta tuli sitten kihlattu kun vanhemmat erosi, oli uskonut ihan täysin tarinan siitä kuinka minä olen yrittänyt tappaa isäni syöttämällä hänelle purkillisen nitroja ja kaatamalla viinaa perään. Tilanne meni näin, olin jotain 10-12v. isä tulee tuhannen päissään taas kerran uhkailemaan itsemurhalla kun me ollaan niin paskoja, ottaa nitro-purkkinsa, vetää 0-30 (ikinä ku ei ollu varma millon oli huomiohuoraamista ja millo ”tosissaan”) ja menee pihalle juomaan kossupullon tyhjäks, mä katson hetken vierestä, laitan sen oksentaa, soitan 112, ketään ei tule, raahaan isän sänkyyn. Oli mielenkiintoista ku isä sen reilu 190cm pitkä. Olis ollut tosi helppo tappaakin ku itellä oli kai se 130cm max pituutta….
Mutta isäni päätti että tilanne meni näin, joten hän kruisailematta kertoi sitä kaikille naisilleen keitä tapaili äidin ja isän vielä naimisissa ollessaan.
Tää kihlattu kertoi mulle asian sit täydessä bussissa syyttäen ja huutaen kuinka huono lapsi olen. Noh, saipahan kuulla totuuksia isästä, mitkä pääsi toteaa oikeaksi sit myöhemmin.
Narsismi on tila, jossa sä et voi myöntää olevasi virheellinen ihminen. Tila jossa kaikki muut toimivat väärin ja jonka takia sulla on oikeus tehdä jotain pahaa purkaaksesi sitä ahdistusta mikä sun sisälle tulee. Se on tila jossa sä oikeutat jokaisen pahan sanan ja teon sillä että vaikka keksit sen syyn omasta päästäsi. Tila jossa mustasukkaisuus ja valta ovat valtaosa tunteista mitä tunne. Tila jossa ei ole mitään muuta kuin sun oma maailma, mihin muut ovat änkeytyneet ja saat sen takia kohdella heitä mielesi mukaan. Tila, jossa ymmärrät ihmismieltä niin hyvin että saat mitä haluat näkemättä mitään vaivaan sen haluamasi asian eteen.
Se on tila, jossa tuhoat kaiken tärkeimmän sun elämässäsi.
Sori että tekstistä tuli pitkä ja epäselkeä, asia on vain sellainen mistä voisi kirjoittaa ikuisuuden.
